Tänään olisi Pimun syntymäpäivä, se täyttäisi vasta seitsemän. Kyyneleet silmissä tätä kirjoitan, Pimun menettäminen oli niin suuri isku ja menetys, että tuntuu, ettei toipumiseni siitä ole edes vielä alkanut. Maaliskuussa selkäongelmien myötä luovuimme toivosta saada Pimusta toinen pentueellinen jälkikasvua, mutta uskoin, että meillä olisi tulevaisuus rally-tokon ja ehkä jopa koiratanssin saralla. Vähänpä tiesin. Yksissä koiratanssitreeneissä ehdimme vielä käydä yhdessä iloitsemassa ja pitämässä hauskaa.
Pimu ei jättänyt meitä selkäongelmien vuoksi, kuten valtaosa blogin lukijoista lienee luulee. Saimme kuntoutettua Pimun selän varsin mukavaan kuntoon, kiitos osteopaatti-Jarmon ja fysioterapeutti-Saaran. Päivittäin jumppasimme kotona Saaran ohjeiden mukaan, Pimulla hymy suupielissä kun naksutin ja tasapainotyyny otettiin esiin. Se rakasti aina treenaamista kanssani.
Äitienpäivän jälkeisellä viikolla huomasimme kaikki, että Pimun kunto alkoi hiipua. Vähä vähältä se makoili enemmän, välillä istui hankalasti ja vaikutti että siltä olisivat kadonneet taas kuntoutuksella jo takaisin saadut voimat takajaloista. Ajattelimme, että selkään sattuu, seuraavalla viikolla olisi taas fysioterapeutin tapaaminen, ehkä sieltä tulisi apuja.
Perjantai-iltana Pimu ei halunnut jumpata. Edelleen ajattelin, että selkä on kipeä. Kuitenkin se juoksi rakkaan lapsensa Oosan kanssa pihalla ja kun Ronja tuli koiriensa kanssa, Pimu juoksi iloisena heitä vastaan.
Lauantaina Pimu oli entistä vaisumpi ja se joi mielestämme normaalia enemmän. Päätimme käyttää sitä päivystyksessä, että kohtutulehduksen mahdollisuus saataisiin poissuljettua. Kohtu ja virtsarakko olivat puhtaat eikä Pimulla ollut kuumetta. Se sai kipupiikin ja me kehotuksen ottaa manantaina yhteyttä omaan lääkäriimme. Sunnuntaina Pimu oli vielä vaisumpi. Illalla se kävi ulkona pissalla ja kun se tuli sisään, lattialle valui vielä vähän hyvin tummaa pissaa.
Maanantaita vasten yön Pimu oli ollut levoton. Rasmus lähti aikaisin töihin ja tuli herättämään minut. Vein Pimun ulos ja otin siltä pissanäytteen iltapäivälle varattua lääkäriaikaa varten. Pissa oli aivan tummaa, vaikka Pimu joi paljon. Kun Make heräsi, kysyin voisiko hän viedä Pimun jo aamusta lääkäriin. Lopulta Make ja Ronja viettivät seitsemän tuntia hiipuvan Pimun kanssa lääkärissä, Pimu oli tiputuksessa koko ajan ja oli jonkun kerran heilauttanut häntäänsäkin. Tajusin, ettei se ollut syönyt mitään torstain jälkeen. Verikokeiden tulokset olivat karut: Pimulla ei ollut verihiutaleita ja ennuste oli olematon, mutta hitunen toivoa annettiin kortisonista ja antibiootista. Make ja Ronja toivat Pimun vielä kotiin, kontrolliaika varattiin seuraavalle iltapäivälle eli tiistaille 22.5.
Kontrolleja ei otettu, vaan me kaikki neljä olimme saattamassa rakasta rakasta Pimua viimeiselle matkalleen. Kantokunnossa, hyvin heikkona se rauhallisesti nukahti ikiuneen istuessani sen vieressä ja silittäessäni sitä vielä viimeisen kerran ja kertoessani vielä sille kuinka rakas se oli.
Eläinlääkärin ehdotuksesta ja kasvattajan toiveesta lähetimme Pimun avattavaksi Eviraan. Viime viikolla saimme ruumiinavauspöytäkirjan: ruumiinavauksen päälöydös oli pahanlaatuinen verisolukasvain eli nk akuutti leukemia. Kasvainsolukkoa löydettiin kaikkialta Pimusta. Mitään ei siis olisi voitu tehdä Pimun pelastamiseksi.
Viikon kuluttua haemme Pimun uurnan kotiin ja se pääsee isänsä viereen yläkaappiin.
Pimu viimeisenä aamunaan.
You’re my heart, you’re my soul.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti